Kerron tässä minkälaisia ajatuksia meillä oli ennenkuin otimme koiranpennun. On mahdoton saada kaikkia ajatuksia tähän mitä silloin pyöri mielessämme, mutta osa ainakin.
Ennenkuin muutimme Tuukan kanssa yhteen, olimme molemmat puhuneet koiran hankkimisesta, sitten joskus. Tuukan perheessä on aina ollut koiria, isoja koiria ja niistä olen kuullut aivan ihania tarinoita. Kun minä olin kymmenen, otti perheemme perhoskoiran Geenan. Geena oli perheen ulkopuolisten mielestä erilainen koira, ei oikein tykännyt paijauksista ja oli kovin arkakin. Moni ei ymmärtänyt Geenaa, mukaanlukin Tuukka mutta meidän perhe tiesi että tässä koirassa oli sitä jotain, kaikki ei sitä vain tajunneet. Geena kuitenkin lähti viimeiselle matkalle sateenkaare tuollepuolen vuonna 2007. Vielä silläkin reissulla kun lähdimme viemään häntä eläinlääkärille, puhuin kovasti äidilleni siitä "sitten kun Geena tulee kotiin"..Luopumista oli erittäin vaikea hyväksyä. Minulle kesti pitkään päästä tästä yli, enkä oikeastaan usko että olen siitä täysin toipunut vieläkään kun pala nousi jälleen kurkkuun.
Kun muutimme Tuukan kanssa yhteeen, puhuimme usein siitä mitä koiralta haluaisimme. Emme kuitenkaan olleet valmiita kumpikaan ottamaan koiraa, mutta vuodesta 2008 asiasta on puhuttu, joko enemmän tai vähemmän vakavasti.
Kun Tuukka aloitti opinnot, tuli myös teekkari meiningit mukaan ja miekkonen tuuletti milloin missäkin illat. Jostain tuntemattomasta syystä olin alkanut pelätä pimeää vanhempieni eron jälkeen. Pelon tunne kasvoi aina kun olin yksin ja se alkoi ahdistaa. Kuulin aina epäillyttäviä ääniä pimeästä. Monesti nukuinkin valot päällä mutta tuntui että joku vähänväliä käänsi oven kahvaa. Tässä vaiheessa aloin vakavissani puhua koiran hankkimisesta. Se toisi jonkinlaista turvaa ja lohtua, selittäisi ehkä ne kaikki oudot äänetkin. Luhtitalossa tietenkin kuului paljon ääniä ja naapuritkin olivat varsin hanurista mutta se ei minua lohduttanut.
Puhuin oman perheeni kanssa myös koiran hankkimisesta. He olivat asian suhteen kaikkea muuta kuin rohkaisevia "et ota" "et sinä sen kanssa pärjää" "et sinä jaksa sellaista hoitaa" jne. Tämä pisti vihaksi, perheeni ei uskonut että minusta olisi siihen. Otin sen joka kerta loukkauksena ja aina se tuntui pahalle. Lopulta aloin epäilemään itseäni, ehkä minusta ei olisikaan siihen..
Olimme vuoteen 2010 mennessä jutelleet Tuukan kanssa eri roduista. Itse toivoin pientä koiraa, Corgia, millä olisi isot söpöt pystyt korvat ja pikkuisen töppö jalat. Olen aina tykännyt pystykorvaisista koirista, niissä näyttää olevan enemmän luonnetta. Tuukka taas halusi ison koiran, mielellään bernhardinkoira. Jälleen Tuukka kertoi ihania tarinoita heidän isoista koirista ja niiden luonteista. Vähän taisi dissata Geenaakin siinä sivussa..Noh, isokoira se sitten olkoon, minulle se oli melkein ihansama kunhan olisi koira..Tai niin luulin. Tuukka halusi ison ja karvaisen koiran, sellaisen nallemaisen ja mielellään luppakorvaisen. Siinä vaiheessa tein Tuukalle selväksi että saa itse hoitaa sellaisen jumalattoman kokoisen koiran karvan. Minähän en ala ison koiran karvaa hoitamaan, pesemään ja harjaamaan jatkuvasti. Ja kuumahan sille olisi tullut kesäisin asunnossamme. Päädyttiin miettimää lyhytkarvaisia isoja koiria tai keskikokoisia karvaturreja. Lopulta siis raakattiin niin että pienet koirat pois, isot karvaiset koirat pois, kaikki terrierit ja runsasta liikuntaa vaativat koirat pois, jatkuvasti iholla olevat paimenkoirat pois, erittäin paljon koulutusta vaativat rodut pois ..Tanskandoggi sitten rotuna tuli esiin. Iso koira, lyhyt karva, luppakorva, luonne ainakin ulkoisesti ylväs.. ei muuta kuin internetti auki. Internet kertoi paljon yllättävän positiivisi asioita, mutta kun ne huonot puolet alkoivat paljastua..pieni keski-ikä ja sydänsairaudet, vatsalaukunkiertymä, luusyöpä..Miten sellaista kuljetta missään, sehän syö varmaan ihan tajuttomasti ja entäs se kuolan määrä...Näitä ja useampaa muuta kysymystä pyöriteltiin pitkään, kunnes ajatus laitettiin tauolle ja otettiin vain sillointällöin esille
Mutta sitten...2010 kesällä tepastelikin appiukon ja tämän kumppanin elämään Harley. Musta, pieni ihana Tanskandoggi poika. (Väitän että minä ja Tuukka kylvettiin heille ajatus dogista). Harley antoi hyvän tilaisuuden seurata tanskandogin kasvua läheltä. Ja miten ihana pentu Hartsa olikaan. Rauhallinen ja nukkuva tapaus. Puolivuotta seurasimme Harleyn kehitystä kunnes päätimme itse ottaa yhteyttä kasvattajiin. Laittelin sähköpostia kasvattajille, kyselin pentujen hintoja ja kyselin voiko doggia pitää luhtitalossa toisessa kerroksessa ja jyrkkien rappusten luona. Kyselin myös terveydestä ja siitä kuinka paljon doggi oikeasti syö ja mitä koirana vaatii. Yllätykseksi moni kasvattaja kertoi että pennun värillä on väliä. Tällainen mielikuva meille jäi värien hinnoista. Harlekiini 1500, tiiketinjuovainen 1400, keltainen 1300, sininen 1200 ja musta 1100. Varmaan hinnat voivat olla jotain sinne päin, mutta kasvattaja itse päättää lopulta hinnan. Olimme Tuukan kanssa kuitenkin mielissämme, koska tykkäsimme halvimmasta väristä eniten. Ruokinta ei ollutkaan niin kallista kuin kuvittelimme, jos siis menisimme halviman vaihtoehdon kautta.
Kyselin myös muutamilta kasvattajilta pentuja. Ensimmäisenä tietenkin Harleyn kasvattajalta, koska olihan Harley ainoa doggi jonka oikeasti tunsimme ja Harleyhän oli aivan ihana! Valitettavasti kasvattajan oma narttu oli jäänyt tyhjäksi, joten kehoitti odottamaan tietoa olisiko hänen yhteystyö pentueensa syntymässä piakkoin.
Kennelliitonsivuilta löysin Tampereelta kasvattajan. Olin riemuissani kun huomasin kasvattajan asuvan vain yhden bussipysäkin päässä meistä. Laitoin heti sähköpostia, koska nettisivuilla oli teksti "pentu suunnitelmia kesäksi 2011". Nämä pennut olisivat olleet sinisiä. Emme olleet kovin kiinnostuneita tästä väristä, mutta se että kasvattaja oli niin lähellä peittosi tämän seikan täysin. Pettymyksekseni, pentu suunnitelma ei toteutunut koska isä ehdokkaalle oli ilmennyt sydänvika. Harmitti vietävästi. Etsintä kuitenkin jatkui.
Lopulta keväällä 2011 törmäsin apulan sivuilta ilmoitukseen jossa puhuttiin syntyvästä pentueesta. Soitin ilmoituksen johdosta kasvattajalle (
Huom! en olisi soittanut jos kyseessä ei olisi ollut rekisteröity kasvattaja). Puhuimme ensimmäisen puhelun aikana kaksi tuntia dogeista ja kerroin meistä ja mitä meillä on dogille tarjota. Kasvattaja puolestaan kertoi auliisti kaiken ja aina vähän enemmän. Lopulta sainkin sähköpostiini kuvan pentueen vanhemmista ja pentueen isän omistajan yhteystiedot, kun hän sattui asumaan Tampereella (Ensimmäinen sähköpostimme kasvattajan on vielä tallessa, se lähetettiin 11.5.11, samana pävänä kuin puhelu oli tai seuraavana)
Soitin pian Sakarin (pentueen isän) omistajalle ja sovimme tapaamisesta läheiseen koirapuistoon. Herranjestas miten iso Sakari olikaan kun tapasimme parkkipaikalla. Koirapuistossa oli mahdollista katselle koiran touhuja samalla kun kyselimme paaaljon. Mieleenpainuvin juttu kuitenkin oli kun ihmettelimme kuinka paljon Sakarilla olikaan nahkaa. Omistaja otti maata nuuskivan Sakarin niskasta kiinni ja veti löysää nahkaa varmaan metrin verran taaksepäin. Voi kuinka meitä naurattikin kun hervoton koira oli jo valmiiksi liian isossa nahka-asussaan. Kun pyöräilimme tapaamispaikalta kotiin, mietimme Tuukan kanssa että meille voisi tulla musta poika doggi, kuten Harley ja Sakari. Molempia tietenkin pelotti vastuu pienestä pennusta. Joka vuosi, useaan otteeseen pelkäsimme vastuuta, entä jos meistä ei olisikaan siihen, pentu kärsisi moisesta eikä pentua voinut palauttaa sen takia ettei jaksa lähteä sateella lenkille.
Tapaamisen jälkeen kuitenkin mietittiin alustavaa varausta ja sen sitten lopulta teimmekin. Pienen epätoden ja pelon vallassa olimme puhelun jälkeen. Nyt sitten odottamaan pentujen syntymää. Odotellessa syntymää olin kovasti kasvattajaan yhteydessä ja kyselin kaikenlaista, minkälaisiin asioihin emme esim. olisi osanneet varautua. Vakuutus mietitytti paljon, se oli kuitenkin kallis mutta tulisi ison koiran kanssa mahdollisesti joskus hyödylliseksi? Noh, sitä kerkeäisimme vielä miettiä.. Lisäksi perus juttuja olivat aika hakusessa, esim. onko pennut pakko siruttaa? Onneksi kasvattaja oli erittäin kärsivällinen ja vastasi kaikkiin kymyksiini. Internet ja kokeneet koiranomistaja kaverit olivat myös apuna.
Olikin sitten aika kertoa perheelle, pentu on alustavassa varauksessa. Olin valmistautunut puolustamaan kantaani kärkkäästi, mutta olinkin tukehtua pullaan kun kommentti olikin "ai kun kiva"yllättäen kaikki olikin ihan ok tämän asian kannalta, mitä ihmettä? "Olet jo aikuinen ihminen ja teet omat ratkaisut" jaaha, selvä. Rotu kuitenkin vähän arvelutti "Miten se kuljette sen kanssa?!" "No onneksi on noi junat aika isoja, kai sinne yksi doggi mahtuu" "Mutta sehän kuolaa kauheesti!" "No ei se kyllä niin paljon, näiden isä ei ainakaan kuolannut paljon" Rodun suhteen tuli pieni ristikuulustelu, mutta olimme Tuukan kanssa miettineet asiaa niin paljon ja kaikilta kanteista mistä vanhempamme osasivat kysyä ettei kuulustelussa tullut edes hiki. Myöhemmin kysyin vanhemmiltani miksi käänsivät kelkkansa. Vastaukseksi sain suunnilleen lauseen: "Olette tätä asiaa selkeästi miettineet kauan ja tiedätte mihin ryhdytte" Olin ilmeisesti saanut jopa kehuja vanhemmilta ulkopuolisille "ne tietävät kyllä ihan kaiken siitä rodusta.." Ei muuten sitten pitänyt paikkaansa, aina voi tietenkin olla kirjaviisas mutta kokemus, huh. =)
Tähän väliin suosittelen kaikille Tuire Kaimion "pennusta kunnon koiraksi" kirjaa. Hieman suolaiselle tuntui maksa 30€ kirjasta, mutta se oli todellakin sen arvoinen. Kirja sopii mielestäni uusille pennun omitajillekkin, mutta myös henkilöille jotka ottavat koiran pitkän tauon jälkeen tai viimeisimmästä pentuvaiheesta olisi kulunut jo vuosikausia. Piheimmät voivat kirjan laina kirjastosta, mutta päätin että minulla pitää olla jotain mihin turvautua klo 4 yöllä kun en tiedä mitä tehdä vaaputtimen kanssa ja pienet lainausajat ei riitä.
24.5.11 Tuli sähköposti siitä että pennut ovat syntyneet! Kaksi mustaa poikaa, kolme mustaa tyttöä ja kolme sinistä tyttöä! Nyt hermostutti, olimme kasvattajan kanssa puhuneet että poikia oli ennen meitä ollut varauksessa jo kaksi, niinköhän me siis saisimmekaan poikaa..Mutta nyt ne olivat täällä, perhosia oli vatsassa ja hymyilytti kokoajan.
Iloiseksi yllätykseksi pentueen äiti Iita ei ollut vielä lopettanut. Useita, siis todellakin useita tunteja myöhemmi maailmaan pyörähti vielä yksi musta poika ja sininen tyttö. Nyt olin onneni kukkuloilla, me saisimme sittenkin pojan!
Illat vietettiin Tuukan kanssa sängyssä kattoon tuijotellen ja nimeä mietiskellen. Jälkeenpäin mietin olimmekohan käyttäneet yhtäpaljon tunteja nimen miettimiseen kun koko koiran hankintaan. Halusimme mahdollisimman uniikin nimen. Todella uniikkia siis: jumalat. Thor olisi tulossa ensivuonna leffoihin joten saattoi olla hieman vaikeaa keksiä nimeä. Balder oli Tuukan suosikkeja ja minä halusin Ymirin. Lopulta kuulimme että Balder on jo olemassa ja Ymir ei kuulostanut muiden koviin hyvälle. Jostain syystä sivussa oli kokoajan pyörinyt nimi Nova. Lopulta tuntui että se on olisi ykkösvaihtoehtomme. Mutta oliko uros pentu meille sittenkään hyvä idea, minä olin kokematon ison koiran kanssa ja mielessäni pyöri lukemattomat ilmoitukset "Myydään/annetaan 1 v uros koira hyvään kotiin" En halunnut kuulua näihin ihmisiin, en mistään hinnasta. Juttelin asiasta kasvattajan kanssa, ja sovimme kun kun tulemme katsomaan pienokaisia, hän vähän siinä sivussa arvioi meitä ja päätämme asian sitten myöhemmin yhdessä.
11.6. Lähdimme katsomaan pikkuisen pentusia ja tapaamaan kasvattajaa ensimmäistä kertaa. Olimme olleet yhteydessä vain sähköpostilla/puhelimitse joten hieman myös jänni tavata ensimmäistä kertaa. Lisäksi kasvattaja oli Jyväskylässä asti joten ajomatkaakin hieman oli. Pihaan kaartaessa ei voinut muuta kuin ihalla asuinpaikkaa. Kaunis omakotitalo, iso piha, järvi...kaikki kohdallaan. Paikkana tuntui ainakin hyvälle hakea pentu täältä. Samalla kun siinä ihastelin taloa, syöksyi kohti ihan tolkuttoman iso tanskandoggi, suu vaahdossa ja rynnistäen kohti. Onneksi henkisesti olin osannut varautua että kasvattajan oma koira Tuomas olisi meitä vastassa, mutta jumankavita sitä kuolan määrää! Perässä tepsutteli Iita, tissit täynnä maitoa kaikille 10 pennulle. Koirat tervehdittyämme tapasimmekin Johannan. Hän oli laittamassa sanolehtiä pentulaatikkoon. Siinä varmaan kerettiin "hei" sanoa ja yht.äkkiä olinkin pentulaatikossa pentujen kanssa ja ensimmäinen sylissä. Ei mennyt kauan kun tokenin alku ihastuksesta ja vuorottelinkin kaikkia pentuja sylissäni. Ihana pentu ininä vaan kuului kun vaaputtimet tutustuivat sanomalehteen, aivan järkyttyneinä. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Siinä pennuista kysellen ja ihastellen menikin tovi, kunnes oli aika väistyä ja päästää Iita imettämään. Pennut nukahtivat nopeasti ruokailun jälkee jolloin siirryttiin ulos juttelemaan. Tulimme Johannan kanssa siihen tulokseen, että narttu pentu antaa enemmän säännöistä lipsumisen anteeksi kuin uros. Lisäksi kuolaa ei tarvinnut pelätä niin paljon. Moni muukin asia vaikutti päätökseen ja asiasta keskusteltii paljon. Hyvillä mielin vaihdoimme varauksen mustasta uroksesta mustaan narttuun ja annoimme varaumaksun. Kerroimme että haluamme sen joka ei näyttelyissä pärjää, nättelyt ei ole meidän juttu mutta koira voidaan antaa mukaan näyttelyihin ja voin sitä kouluttaa seisomaan.
Lähtiessämme ihastelimme vielä Tuomaksen kaunista sinistä väriä. Tulipa tuumattua ääneen ettei tuokaan hassumpi väri olisi. Jätimme jälkeemme viltin, joka tulisi olemaan pentumme vauvaviltti ja toivoimme siihen tuttuja tuoksuja matkalle uuteen kotiin.
Nimen miettiminen meni siis uusiksi. Hohhoih...
22.6.12 Johanna oli minuun yhteydessä ja kysyikin että jos kerran sininen oli kaunis väri, olisimmeko kiinnostunut ottamaan sinisen tytön. Johanna oli jättämässä jalostusoikeuden osaan pentuihin ja koska siniä syntyi 4 kpl ja mustista vanhemmista, tarvittaisiin sellainen koti joka antaisi mahdollisesti käyttää narttua pennutukseen myöhemmin. Tuukalla ja minulla ei ollut mitään asiaa vastaan. Sininen väri oli pyörinyt mielessämme tapaamisesta asti. Se oli kaunis, erilainen väri. Siitä ei pölykään näkyisi niin pahasti kuin mustasta. Suostuimme siis tähän ilomielin. Näin siinä siis kävi, musta uros vaihtui siniseksi nartuksi. Lisäksi luovutukseen oli enää muutamia viikkoja, hui kauhistus.
Otin oman kesälomani pennun hakupäivästä alkaen 22.7., saisin olla 3 viikkoa kotona pennun kanssa, ja tein hurjasti tunteja sisään että voisin pitää lyhennettyä työpäivää kunnes Tuukka palaa kotiin kesätöistä.
Kesä-heinäkuun vaihteessa pennut sairastuivat. Tuli karmea ripuli mikä iski isompiinkiin koiriin. Nestehukka voi tappaa isotkin koirat mutta pienillä pennuilla on todella vaarallista..Onneksi Johannan sinnikkään hoidon ja avun kanssa kaikki pennut paranivat vaikka heikkoina kävivät ja oli syytä pelätä ettei kaikki selviä. Mutta kaikki lapsoset selvitytyivät tästä koitoksesta!
Parantumisen jälkeen lähdin vielä kerran käymään katsomassa pentuja. Seuraaalla viikolla pennut täyttivät 7 viikkoa ja luoutus oli lähellä. Halusin nähdä pennut virkeinä ja aktiivisina, ehkä jopa sanoa kuka on suosikkini.
Mikä ihastus olikaan, autolla kun ajoi pihaan, nukkui koko pentue etupihan terassilla varjossa kalusteiden alla! Tui tui...Tarkkailin paljon sinisiä ipanoita ja koitin keksiä kuka heistä olisi minulle sopivin. Johanna olikin katsonut jo yhden pennun sijoitusnartuksi, joten ei sitä..Ja yksi oli aika kovapäinen joka ei välttämättä sopisi meille. Kahdesta vaihtoehdosta siis valitsin. Lopulta valinta taisi olla helppo, halusin sen pennun jonka olin ensimmäisenä siepannut syliini, köllötteli tyytyväisinä käsivarsillani ja oli muutenkin mukavan oloinen. Myönnän että valintana vaikutti että säikähdin toista pentua kauheasti, kun se nukkui silmät auki ja juoksi unissaan,luulin että se saa kohtauksen. Toivoin ettei tämä toinen pentu nukkuisi samalla tavalla...(noh, nukkuihan se. ) Tässä haluamassani pennussa ei myöskään ollut niin selkeät valkoiset metkit Huolestuin kieltämättä vähän kun tyttö puolustu niin kiivaasti sisaruksiltaan luuta, olisiko tytössä haaste tämän suhteen? Sanoin kyllä perään että toinenkin pentu käy jos Johanna niin katsoo paremmaksi. Samalla kerroin, että meidän pennusta tulee Lara. Lara Croftin mukaan. Halusimme jonkin pelihahmon nimen ja kukas olisikaan naisellisempi ja voimakkaampi. Johanna myös teetti pennuista luonne analyysin, jonka mukaan osasi myös hieman katsoa minkälainen pentu kenellekkin sopisi.
Sitten shoppailemaan. Tuhlasin omaisuuden kaikkeen "turhaan" mutta halusin hankkia kaiken kerralla ja tulihan sitä vähän ylimääräistäkin. Ainoastaan panta ja hihna hankittiin myöhemmin. Saimme Harleyn vanhan rottinkisen vauvakorin, josta rakensin pehmoisen pesän pikkupennulle. Sanomalehtiä, vanhoja lakanoita, iso, paksu viltti ja vauvavilttiin sopiva tyyny. Enää puuttui pentu.
Johanna oli vain muutama päivä ennen pennun hakemista päättänyt kumpi pentu meille tulisi. Saimme sen tytön, johon olin ihastunut ja puolusti luutaan. Ymmärräykseni mukaan Johannan päätökseen oli vaikuttanut se että olin toivoinut tätä pentua, koska olisi ymmärtääkseni mieluummin antanut meille tämän toisen sisaruksen, josta mahdollisesti olisi ollut enemmän näyttelypotentiaalia. Tämä potentiaalisempi pentu oli mennyt kotiin, jossa ei olla aktiivisia näyttelyihmisiä (?), meidän kodissa oli mahdollista että pentu tulisi pääsemään näyttelyihin koska Johanna itse käy paljon Pirkanmaan alueella/läheisyydessä näyttelyissä. Mutta toiveeni hän oli toteuttanut, ja minä olin sanonut etten halu näyttelykoiraa.
22.7.11, perjantaina lähdimme hakemaan pientä pentusta Tuukan kanssa Jyväskylästä kotiin. Se tunne, kun kauppakirjat tehtiin, oli aika nostaa Lara syliin ja kantaa autoon oli ehkä epäuskottavimpia hetkiä elämässäni. Ajomatkalla tuijotin lattialla jalkotilassa istuvaa Laraa epäuskoisena. Se oli ihan aito koiranpentu, elävä olento josta olin vastuussa..ja se pelon tunne... Ja no, siitä se meidän yhteinen matka alkoi, enää ei voinut perääntyä ja enkä sitä varmaan koskaan halunnutkaan.
Matkalla kotiin
